Hän perääntyy voihkaisuaan pidätellen, kiihtymystään hilliten. Äänensä hän kesyksi muminaksi syventää, rukoillen itsehillintää. Korkealta katsoessaan, hän erottaa näkymän, niityn neitseellisen hehkeän. Hän ihailee abstraktia vedosta, puhdasta taidetta, ei väärennöstä, ei petosta. Nostaa katseensa ylös, katsoo alavaa alaa, näkemäänsä tyrmistyen palaa. Aamusumuun sekoittuu kaiut kaukaiset, herkät huilut monisäkeiset. Keskellä on ikuisuutta, kaikkeuden keskusta, kauneutta. Perääntyy, mutt’ pysähtyy, tässä aika etääntyy. Purppurassa valossa äänensä on sävyisä, ruumis ja sielu Luojan kädessä.