Ylivertaisten ihmisten rinnalla, alasointuinen soittoni lakkaa.

Olen alhaalla, olen allapäin, niin tyhjää on kaiuton elämäin tää.

Itsesääliinkö vajoan?

Riudun?

Hajoan?

 

Ylivertaisten ihmisten rinnalla, olen yksin, en pysy pinnalla.

 

Hups!

Jalat yltävät maahan, olen elossa,

en kiiku katossa, en piehtaroi pelossa.

 

Ylivertaiset kävelkööt ylitse.

Minä menen mielelläni alitse.

Sillä täällä sielu on kaiutin, ja se soi kirkkaasti, mitä kauneimmin.

 

Ylivertainen en ole, mutta,

 ylivertaisesti

  parasta;

 tiedän kuka olen, ja tunnen sen.