Huntu Huuskonen ja Jeppe Joonatan

 

Varjo liikkuu yössä, on aave työssä. Pimeästä nurkasta kuuluu ääntä, mörinää. Siellä on joku. Kuka? ”Huhuu, huhuu, aave täällä puhuu.”

 

Aaveen nimi on Huntu. Huuskoseksi myös häntä kutsutaan. Huntu Huuskonen istuu lastenhuoneen lattialla. Hänen ryhtinsä on kuin keitetyn makaronin, pehmeä ja liukas. Aaveet ovat nopeakulkuisia ja liukkaitakin, mutta ovatko he yleensä pehmeitä? Haamut liikkuvat ryhdikkäinä ja ylväinä yössä, suoraselkäisinä keppihevosina he käyskentelevät yössä.

 

Huntu Huuskonen itkee. Mikä hänellä on hätänä? Mikä ihme Huuskosta vaivaa? ”Minulla ei ole työtä. Olen asunut tässä talossa 20 vuotta. Tämä lastenhuone on minulle rakas. Ja nyt, ei mitään, ei ketään. Ei enää lapsia, ei noita pieniä pelokkaita poloisia. Ketä minä nyt pelottelen, ketä säikyttelen?”

 

Lastenhuoneessa on pimeää ja hiljaista. Ainoastaan yövalo loistaa pistorasiassa. Ketä varten sekin siinä yhä on? Yhtäkkiä kimeä ääni rikkoo piinaavan hiljaisuuden. Äänen lähde löytyy katolta. Kenelle se kuuluu? Korvia vihlova naukaisu on kissan huokaisu. Talon harmaa, valkoraitainen, mustasukkainen Jeppe Joonatan hyppää voimisteluorrelta suoraan alas Huntu Huuskosen onttoon syliin. Siinä he nyt ovat, kaksi vanhaa ystävää, ihan lähekkäin, hämärässä, yössä, aamuun saakka.

 

Auringon valo saa lastenhuoneen värikkäät muumitapetit elämään. Muumipeikko, Niiskuneiti ja pikku Myy ovat hippasilla tyhjän huoneen seinustalla. Näky saa Huuskosen ja Joonatanin tolkuttomaan olotilaan. He parkuvat, kiljuvat ja mouruavat. ”Tämä ikävä on mahdoton ihan. Se murentaa kissankin lihan. Ketä kodin aave silloin säikyttelee, kun lapset kasvavat ja pois menevät?”

 

Muumihuoneen ovi aukeaa. Oven suulla seisoo talon isäntä, Mikko nimeltään. Hän on nukkunut huonosti, jos lainkaan. Mikko on vihainen. Hän kysyy ärjysti: ”Mikä ihmeen meteli tästä huoneesta oikein kuuluu?” Huntu Huuskonen ja Jeppe Joonatan itkevät nyt entistä kovemmin. He pelkäävät. Pakoon pitäisi päästä. Mutta minne? Jalat eivät kanna. Pelko on jähmettänyt heidät patsaiksi. No, ei ole töitä, pian ei henkeäkään. Kissan henki, vaikkei viimeinen, on nyt kortilla. Aaveen tuonkin puoleinen elämä, on näillä näkymin päättyvä. Mikko osoittaa metsästyshaulikollaan Huntua ja Jeppeä. Joonatan ei jää tilannetta pohtimaan. Hän ottaa vauhtia ja loikkaa isäntänsä olkapäille. Samalla hetkellä Mikko horjahtaa, ja Jeppe pudottaa käpälillään aseen lattialle. Haulikko kierähtää avoimesta ovesta alas portaikkoon höyryveturin kolinalla.

 

Talon rouva herää. Hän ryntää portaat ylös, näkee aseen, ja tyrmistyy. Mari – rouva ei saa sanaa suustaan, mutta tuumii, ettei ole kissaa karvoihin katsomista, kun näkee Jepen kyyristelevän miehensä olkapäiltä. Mari ja Mikko katsovat toisiaan puhumatta.

 

Huntu Huuskonen keskeyttää vaitonaisuuden. ”Olen todella pahoillani”, aave virkkaa. ”Kaikki on minun syytäni. Jeppe Joonatan on viaton, sijaiskärsijä ikään kuin. Minä se täällä olen itkenyt ja parkunut yöt yön perään. Minulla on niin ikävä teidän kotoa pois muuttaneita lapsia. Ketä minä nyt pelottelen? Mitä yleensä teen? Tyhjä lastenhuone ei aavetta imartele. Minä Huntu Huuskonen olen ihmiskielellä ilmaisten työtön.”

 

Kissa on siirtynyt isännän hartioilta emännän lämpimille käsivarsille. Mari silittää Jepen kiiltävää turkkia ja miettii. Sitten hän lausuu: ” Tälle kodille on ollut kunnia-asia  se, että meillä on ollut ihan oma aave. Kuinka monet Halloween –juhlat oletkaan pelastanut Huntu? Kuinka monta vuotta sinä olet meitä palvellut? Tarkasti ajatellen sinähän olet saavuttanut kunnioitetun eläkeiän. Sinun ei tarvitse enää herätä öisin kummistelemaan. Voinet leikkiä Jeppe Joonatanin kanssa, tosin hiljaa, pyydän. Voinet silloin tällöin vierailla läheisessä päiväkodissa, jos se heille sopii.”

 

Marin sanat saivat Huuskosen silmät vetistymään. Olen eläkeläisaave, varmaan ensimmäinen Suomessa, jollei koko maailmassa, Huntu mietiskeli. Hän halasi ja kiitti rouvaa, kaappasi Jepen tunikkaansa, ja yhdessä he lensivät ikkunasta ulos.

 

Mari ja Mikko jatkoivat aamutoimiaan hassunkurisissa tunnelmissa. ”Elämä on toisinaan arvaamaton. Ei tiedä mitä seuraava aamu tuo tullessaan. Jopa taikaa, kun siihen kovasti uskoo. Ja mehän uskomme, eikö vain Mikko rakas”, sanoo Mari. Mikko nyökäten tarkentaa, että haulikkonsa on kelvoton, aseeton myöskin vaimonsa edessä itse on. Ja aamu valkenee päiväksi. Tulee ilta. Viimein yö. Huntu Huuskosen ja muiden kilttien aaveiden yö.