Rakkauden täyskäsi; hertta, pata, älä tapa
Vaikka rakastuminen on huumetta, järjetöntäkin, saa rakastuessaan käteensä rakkauden täysparin. Rakastuneena elämä on valtavan ihanaa, kaikkialla on vehreää ja vihannaa. Mutta, rakastumisen autuaallisuutta, rajatonta maata, ei ihminen voi toiselle taata. Rakkaus on kuin syvämeri, se sekä sinertää että vihloo virraten kuin veri. Huuma on vain meren pintaa. Se ei kestä aikaa, se tyyntyy ja pois virtaa.
Ei uskoisi rakkauden noudattavan kunkin aikakauden lakeja. Luultavasti se ei uskokaan. Rakkaus näyttää jäävän aina rannalle. Tämän ajan veneemme on lastattu rahalla, ja rahakirstu on sinetöity vahalla. Rakkaus parka on yksinäinen ja arka. Rannalla se kököttää, ja mököttää. Euroja tulee, ruplia menee, keskenään ne tappelevat ja kaatavat veneen. Aikakin ajaa ohi. Miksi rakkaus ei mihinkään veneeseen sovi?
Maapallolla on ihmisiä valtavasti. Jollei heitä kukaan rakastaisi, kävisi heille katalasti. Valitettavasti monelle käykin. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Jopa tällä aikakaudella. Someaikakausi saattaa sokaista kuvittelemaan, että ihminen tulee toimeen ilman fyysisiä kontakteja. Varmaan tuleekin, mutta miten? Korvaavako peukutus kättelyn, tai hymiö aidon hymyn, täyttääkö kuva ja video nähdyksi tulemisen tarpeen, tai sanallinen halaus ihokontaktin, pääseekö somen kautta sisälle ihmiseen ja ihmisyyden ytimeen?
Nettiaikakausi mahdollistaa mitä moninaisimpia yhteydenpitotapoja. Läheisyyden tarvetta koneet eivät, ainakaan vielä, voi korvata.
Tehdessäni selkoa sukuhistoriastani, huomaan, taas kerran, kuinka lyhyeksi yhden ihmisen elämän pituus jää. Sukupolvet tulevat ja menevät, ja ajalle ominaisesti elävät. Yhden sukupolven historia saattaa toistua seuraavassa. Valtiomuodot, hallitsijat vaihtuvat, pienen ihmisen haaveet haihtuvat. Mutta, ilman rakkautta, ei olisi ihmistä. Eikä yksin ihminen riitä, tarvitaan ihmisyyttä. Ihmisyyden ydin on rakkaudessa.
Seitsemän, kymmenenkin polvea taaksepäin, monta pyrähdystä peräkkäin, ja sitten tulemme tähän näin. Jos olisi aikakone, matkustaisin ajassa taaksepäin. Haluaisin tavata esivanhempiamme kasvokkain. Ensimmäiseksi tahtoisin tutustua 1600 – luvun lopun Peter Pustiniin ja Carin Rigoiniin. Siitä lähtisin tulemaan isäni suvusta ajassa tänne päin, niin että tutustuisin myös äitini sukuun. Elämä on pieniä ihmeitä täynnä, sen uskon, olen setvinyt tapausta mennyttä monta, eikä yksikään niistä mielenkiinnotonta. Erityisesti haluaisin tavata puolisoni puoleista sukua, sieltä mitä mielenkiintoisimpia yhtälöitä ja lukuja. Sillä, yllätys, yllätys, olemme näköjään toisillemme kaukaista sukua!
Elämä on pirun lyhyt, ja hedelmöittyessä jo kuolemaan yhdyt. Rakkautta ajoin tässä takaa. Mutta, missä mennään, kuka takaa?
Sitä vaan, että huuma ei kauan sinällään kestä. Rakkaus on kestävää, kun se lähtee sydämestä. Kun rakastaa sydäntä särkee, jos menettää ihmisen tärkeen. En voi kuin myötäeläen vaikeroida, kuinka helkutin syvää kipua kokevat Boeing 777:n lennossa menehtyneiden ihmisten omaiset, kadonneiden rakkaimmat ja läheiset. Surussa on kaunista se, että se on aitoa, suru ei teeskentele.
Rakkauden ammattilaiseksi ei synnytä, enkä usko, että rakastamaan oppii liioin opiskelemalla. Koska rakkaus ei ole ammatti, rakastamaan oppii elämällä, ihmisestä aidosti pitämällä. Koska se on, kuten on nähty, erittäin vaikeaa ja hankalaa, kannattaa aloittaa ensin itsestä. Pienen elämänsä aikana saattaa, jopa ehtiä tuntemaan, miltä tuntuu rakastaa ja olla rakastettu. Mikä muu muka on tärkeämpää?
