Tarkoitatko mitä sanot? Mitä yleensä tarkoitat? Sanotko jotain vain sanoaksesi jotain? Mietitkö mitä sanot? Sanotko miettimättä? Livahtavatko sammakot suustasi? Puretko kieltäsi hillitäksesi sanomisiasi? Tipahtavatko sanat suustasi? Kuuletko mitä sanot? Sanotko satuttaaksesi? Sanotko lohduttaaksesi? Sanotko huomauttaaksesi? Sanotko kiittääksesi? Sanotko hyvittääksesi?
Sanoilla on suuri vaikutus. Yhdellä lauseella, jopa sanalla, voi latistaa. Samalla sanalla, äänenpainoa muokaten, voi innostaa. Kiittää ei voi koskaan liikaa. Toisaalta liika siinäkin on liikaa. Kiitos -sanaa ei saa pilata.
Sanomisen, kuten kaiken kanssakäymisen, on noudatettava kohteliaisuussääntöjä. Missä, mitä ja milloin? Kahdenväliset palautteet pysykööt kahdenvälisinä, jollei toisin sovita. Pienet mokat eivät venettä kaada. Lasten Bambi piirroselokuvassa Rumpali totesi: ”Jos et osaa sanoa mitään kaunista, niin älä sano yhtään mitään.” Pupu pienokainen oli päästämässä sammakoita suustaan, kunnes viisas isä poikasensa viisastelun oivallisesti lopetti, loukkaamatta pienokaistaan. Tämä kohtaus painui mieleeni, kun katsoin elokuvaa lasteni kanssa. Sanatarkkuudesta en mene takuuseen, sen verran kauan tuosta jo on. Sanoma itse ei kuitenkaan unohdu.
Unohdus on sukua anteeksiannolle. Joka vanhoja kaivelee, sitä tikulla silmään. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse unohtaa, eikä liioin voi. Sietämättömimmät kivut eivät katoa. Ne piiloutuvat, naamioituvat ja salakavaloituvat. Pahimmassa tapauksessa ne katkeroittavat. Purkautuakseen ne ottavat kielen haltuun, hallitsevat sitä ja kierrättävät sietämättömyyttä eteenpäin. Sanoilla ne sen tekevät. Kannamme mukanamme varjoja, vaarattomia ja vaarallisia. Varjoista on mahdollista päästä eroon, mutta helppoa se ei ole. Yleensä projisoimme ”ikävät puolemme” toisiin.
Ikä on vain numeroita. Numerot eivät tee aikuista. Pyydän anteeksi, jos jotakuta loukkasin. Haluan oppia sanomaan kaiken, en niinkään paremmin, vaan kauniimmin.
