Seuraava päiväkirjakirjoitus löytyy kokonaisuudessaan Seura -lehdestä nro 42.
Tämä teksti on pienen ihmisen näköinen ja kokoinen, nähdyksi ja kuulluksi saatettavan veroinen.
Olen 71-vuotias yksinäinen mies ja elän pelkästään kansaneläkkeen varassa. Vaimoni kuoli neljätoista vuotta sitten, eikä meillä ollut lapsia. Kun suhteeni harvoihin elossa oleviin sukulaisiinkin ovat katkenneet, on minulla läheisiä ihmisiä enää jäljellä vain muutama harva.
Mieleni tekisi kovasti hankkia oikea kävelykeppi, mutta tässä kuussa minun ei missään tapauksessa kannata sitä ostaa. Kotosalla ja tutussa naapurikaupassa käydessäni olen käyttänyt tukenani puolipyöreätä puulistan pätkää, milloin selkäsärky äityy oikein pahaksi. Mitään sanoma- enempää kuin aikakauslehtiä minun ei tietenkään kannata tilata kotiin. Ja tuoreen lehden puutteen tunnen katkerasti joka aamu teetä juodessani. Tässä lähettyvillä on onneksi pieni lukusali, jossa voin käydä tutkimassa päivän lehdet.
Tänään kävin Helsingin kaupungin museossa. On kiitettävä sitä järjestelyä, että sinne on mahdollista päästä yhtenä iltana viikossa ilmaiseksi. Rakasta vaimovainajaani saan kiittää siitä, että olen jo aikoinaan tottunut tiskaamaan ja laittelemaan yksinkertaisia ruokia.
Radiossa soitettiin tänään eräs ikivihreistä tangoista. Se on jäänyt lähtemättömästi mieleeni, koska juuri sitä soitettaessa tapasin nuoruudessani eräässä ravintoloissa yhden harvoista, pantakoon se tähän oikein isoin alkukirjaimin, Elämäni Naisista. Tangon nimeä en muista, koska en ole osannut edes tanssia enkä ole muutenkaan varsinainen musiikki-ihminen.
Jotkut saattavat pitää minua kevytmielisenä, kun tunnustan, että vähäisistä rahoistani veikkaan säännöllisesti. Se tuo joka tapauksessa jännitystä elämääni. Joskus antaudun päiväunien valtaan ja haaveilen, mitä tekisin, jos kohdalleni osuisi tosiaan suurvoitto. Ilman muuta ostaisin ensimmäiseksi kunnon osakehuoneiston. Sitten matkustaisin muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille, johonkin pieneen, mutta arvokkaaseen kylpylään hoitamaan terveyttäni. Siellä minua kylvetettäisiin, hierottaisiin ja lääkittäisiin. Ja toivoisin, että rakas vaimovainajani katselisi tätä kaikkea jostain pilven reunalta.
Lauantaista meinasi muodostua ankea ja kolkko, mutta sitten minua odotti iloinen yllätys. Kesken apeita mietteitäni koputettiin ovelle. Ystäväni E.N. ei ole minun tavallani joutunut elämään pelkän kansaneläkkeen varassa. Siitä muodostui varsin rattoisa ilta. Koska olemme melkein kaikista asioista vähän eri mieltä, eivät keskusteluiltamme pääse koskaan muodostumaan yksitoikkoisiksi. Sitä vain ihmettelen, että hän on aina kiinnostunut politiikasta, josta minä taas jään aivan ulos. Tapanani onkin tällöin lainata Goethen lausumaa, joka kuuluu jokseenkin tähän tapaan: ”Minä en ymmärrä politiikasta yhtään mitään, mutta eivätpä näytä poliitikotkaan itse ymmärtävän siitä paljonkaan enempää.”
Ysäväni käynti ilahdutti minua niin, etten pahemmin masentunut, vaikka veikkaustiedotuksesta selvisikin, että minulla on vain neljä oikein.
Meri on suurenmoinen. Ja laivat, suuret valkoiset laivat. Tuo uljas näky saa koukistuneen, särkevän selkänikin yrittämään suoristumista. Ja samalla tuo näky tuo mieleen haikean kipeän muistikuvan nuoresta miehestä, joka aikoinaan haaveili ulkomaanmatkoista ja rikkauksista, täyteläisestä elämästä, mutta josta lopulta tuli vain – kansaneläkeläinen.
Huom. Unohdinko mainita, Seura lehdestä vuodelta 1966. Kuin tästä päivästä, eikö vain?
