Sikeästi nukutun yön jälkeen, hän tunsi itsensä varsin pirteäksi, jopa elinvoimaiseksi. Hän toivotti toiveensa tervetulleeksi, oikoi puutuneita raajojaan, ja nousi ylös vuoteestaan.

Kalenteri kainosteli tai sää valehteli. Aurinko oli lämmittänyt terassin lattialaattoja. Tähän aikaan syksystä se oli harvinaista.

Toivo ei ole kuollut. Sitä tämä on, hän selitti itselleen, ja jatkoi myhäillen aamutoimiaan.

 

Aamuruuhka oli tavanomainen, tavanomaistakin turhauttava, voimia ja aikaa vievää aikaa. Mikä on syy, ja tämä näennäistehtävä, jonka takia tähän on alistuttava joka julmetun aamu? Ei sen puoleen, hän kyllä piti työstään, no, ei ehkä rakastanut, mutta mitäpä hän rakkaudesta tiesikään.

 

Hänen naisensa oli laskettavissa yhdellä kädellä, ja laskipa hän miten vaan, niin laskenut oli pois tykkänään. Luuli tuntevansa, lopulta myöntänyt, luotaan pois työntänyt.

 

Eipä hän liioin ollut rakkaudesta kiinnostunutkaan, jos nyt joku joskus hänen kanssaan suostuisi vällyjen alla vilvoittelemaan. Joku tuli, toinen meni, ja hän yksin ihmetteli.

 

Niin, hän ihmetteli tänäkin aamuna, puoli kahdeksan ruuhkassa, kun vastaansa käveli eilisen aamun enkeli. Siivettömyys ei ole siveettömyyden merkki, siveettömyys on sivistystä, seksuaalisuhteen piristystä, ihan sama siis, enkelihän tuo nainen on, korkeintaan kolmeviis.

Voi kuinka hän toivoikaan, että saisi katseensa kohtaamaan. Tällä kertaa sydän ei pomppinut katossa, se riutui purkissa, paksussa turkissa.

 

Nainen puhutteli häntä, liikennevaloissa, tervehtimällä. Hän, monessa liemessä uinut, monet tervehtimiset mielessään puinut, syvästi punehtui. Käytöstavatko häneltä unohtui?

Harjoittelun mestari kun oli, ei kestänyt kuin tovi, kun sai sanasen arkkunsa auki.

 

Keveät huomenet heitettyään, hän joutui jo hyvästit jättämään. Iloinen oli kohtaamisesta, äkillisestä sään lämpenemisestä. Jotakin tuttua tuossa naisessa oli, murre puheen alla pesi. Olemmeko tuttuja entuudestaan? Saanko tavata hänet huomenna uudestaan?