Ylenpalttisen rikkumattoman rauhan siivittämänä siirryn syrjäiseltä kylätieltä vielä syrjäisemmälle tielle, ja olen polulla. Poikkean kappaleen matkaa, kenkäni mitan vain. Ja ämpärin puolilleen ahomansikoita sain. Nautinnonhalussani hullaannun, riemustani tuplaannun. Sandaalini remmistä irtoaa lukko; käyn varpaillani. Muurahaiset lyhentävät ihokarvojani. Villiinnyn laukkaan. Happea raikasta siemailen, haukkaan. Synkkämielisyyteni eksyi, jäi puolitiehen. Älä kysy minne, en kaipaa takaisin sinne. Voi Luoja, kuinka hän hymyilee. Vielä hieman empii, lymyilee. Nousee usvasta, pellon laidalta. Poikkesi hänkin, kenties, tieltä kaidalta. Alkuun itseni kautta loukkaannuin, iskevää katsettaan, puukkoaan, tupessaan väistin. Tämähän hän, ei ole hän, jonka hymystä iloitsen, miltei himoitsen. Tämä hän on se hän, jota en takaisin ota. Loukkaukset itseeni kohdistuvat niellyt olisin kyllä, karvaasti tosin, mutta sieluni haavoille repien, niitä en anteeksi anna, en. Näen sumun hälvenevän. Näen jopa enemmän. Erotan hänet ja hymynsä aidon, vilpittömän lohdutuksen taidon. Kuin unessa, usvassa lepään. Olen yksin. En kaipaa ketään. Minulla on mansikkaämpärini, puoliksi täynnä, ja perhoseni.