Elämää näkemään päästä hän haluaa. Rullaverhon vapauttaa napanuorapannastaan.

Suuntaa katseen unelmaan, kaukaisuuteen, tulevaan.

Katsettaan ei arvaakaan, kääntää tuuleen purevaan.

 

Rypistynyt evästin jäljellä kun ajasta, veto on jo pahasta.

Päätään hän puistelee, taaksepäin kun muistelee.

Kokemaansa kuvitti, sekös häntä huvitti.

Kuvitellen todenkin, elää kuten tahtoikin.

 

Hän on nähnyt elämää ihollansa lähempää, eväistään sen vähentää.

Kuten verho rullassaan, vapaa hänkin omassaan.