Jokaisella ohikulkijalla huolensa. Ilonsa. Kadulla vastaantulevalla ilmeensä ja eleensä. Näyteikkunaa ihailevalla halunsa ja tarpeensa.
Ihailla. Katsoa elämää ihaillen. Ensilumi, yksittäisen lumihiutaleen hauraus. Kauneutta? Katsomme elämää jostakin käsin. Katsomuksessamme sotkeudumme näkemyksiimme. Luulemme näkevämme, älyävämme näkemämme. Ihailemme näkemäämme.
Kehnollakin matikalla osaa kertoa, se vaatii vain lukutaitoa.Hyvällä matikalla ymmärtää kertovansa. Eräänlaista lukutaitoa vaatii kasvojen ilmeiden lukeminenkin. Suoran tulkinnan kanssa kanssa olisin varovainen. Omapäiset huomiot saattavat johtaa virhearvioihin. Mitä kasvosi paljastavat, kehonkieli -tyyppiset oppaat linjaavat yleispiirteet. Piirteiden alle jää kuitenkin huomaamattomia juovia, jopa poimuja.
”Ei hänestä olisi päällepäin uskonut”, sitaatit myös yllämainitun vahvistavat. Onko päämäärätietoinen ja vakuuttava käytös oppimisen tulos? Entä kohteliaisuus ja hyväsydämisyys? Mistä puhutaan, kun puhutaan narssismista? Missä menee terveen ja sairaan käytöksen raja? Pahuus ja paha? Hyvyys ja hyvä? Suuria kysymyksiä, joihin en keittiöpsykologitaidoilla lähtisi vastaamaan, ainakaan tyhjentävästi. Keskustella aina voi, ja saa. Jopa joissain tapauksissa pitää.
Ihailtavaa! Mikä? Elämän ja ihmisarvon kunnioitus, ainakin. Lukiessani vanhaa, kaapin kätköistä löytynyttä romaania, jäin kiinni lauseeseen: ”Jumala on ihmisten keskinäinen avuliaisuus, ja ainoa toiminnan muoto, jossa voimme tajuta Hänet.”
”Ihmisten keskinäinen avuliaisuus.” Sille tielle tohtisin meidän ihmisten pyrkivän. Sillä tiellä tohtisin meidän jatkavan. Sillä tiellä tohtisin meidän pysyvän. Uskoisin sen jokaisen meidän oppivan, minunkin.
Iloinen ilme ja hymyilevä hymiö; olkoot aitoja, menkööt todesta. Tätä ei tule ottaa pahasta.
Lumihiutaleen tunnen poskelleni sulanneen. Poski yhdistää veden ja kyyneleen. Tunnen voimani palanneen.
