Hän tiesi päiviensä olevan pian luetut, hetkiensä harvenevan.

Hän poti koti-ikävää ollessaan surullinen,

ikään kuin suru ei ikäväksi yksin riittäisi.

 

Maailmojensa välistä ovea hän piti jatkuvasti avoinna.

Pidättyväisyyden kahleista irrottauduttuaan häntä ei pidätellyt mikään.

Vaistonvaraisesti hän tiesi, ettei hän hukkuisi kauhun valtamereen.

 

Suru hänet toiseen maailmaan kantoi.

Suru oven antoi.

 

Rakoilevassa usvassa kylpevä viljapelto, kuun kultaamat tähkäpäät, haavoitetun eläimen valpas katse, suopuro, luonnon äänet, tuoksut ja ilman tunnut,

pellon poikki oli hän kotiin tullut.