Hän oli niin hermostunut, että puri hampaitaan yhteen,

jättäen kielensä etuhampaittensa väliin.

”Kukkiahan minun piti tuoda”,

hän parahtaen kajautti.

 

Hän liuotti kieltänsä, suussaan, vaivihkaa, onnistumatta siinä,

potki lumista maata, ja keksi kukattomuutensa anteeksipyytämättä selitellä.

”Tästä, kuovitusta kohdasta saat keväällä kukkaset,

se on varmaa, vaikk’ antaisit rukkaset.”

Ja hän tunsi ilakoivan sydämensä kiivaan rytmin, nytkin.

 

Alkukesästä, kun,

tuomi tuoksui, riisuivat he villapaitansa.

Heinäntekoaikaan he nukkuivat jo aitassa.