Turvaudun luonnemääritelmääni, laiskuuteeni, vain päästäkseni tehtävästä jostain ikävästä. Julkisesti annan ymmärtää, etten osaa, olen taitamaton, ja ikääkinhän tässä jo riittävästi on.

Vain sankarittaret, joiden piiriin en itseäni laske, uhrautuvat, unelmistaan irtautuvat, toisten tahtoon alistuvat, imarteluille herkistyvät, maanitteluille lankeavat, mutta minä en. Poikkeuksia ei lasketa, niitä on liikaa.

Liian paljon omistan; ja jos nyt luulet, että viittaan taloudelliseen vaurauteen, ajat minut henkiseen haureuteen, menetettyä aikaa siis. Mitä enemmän omistan, sitä saidemmaksi tulen.

Sammakot suussa kutevat jo. Lapsuuksia syntyy, ja meno eikun yltyy.  Silti luoja armahtakoon minua sarkasmilta, pahansuovalta ironialta. Sillä sarkasmia viljelemällä lukeutuisin niihin katkeriin ihmisiin, jotka siirtävät omia arvottomuuden tunteitaan toisiinsa. Tarinoiden tehtävä on avata ovia, edes ikkunoita, no, hitsi vie, edes tuuletusluukkuja. Mitä niiden takaa paljastuu, riippuu pitkälti lukijasta. Tekstinikkarilla on toki oma lehmä ojassa, mutta se saattaa olla vihreä ja lentää.  Ollakseen mielenkiintoinen on oltava sen verran eriskummallinen, että herättää uteliaisuuden. Ollakseen loukkaamatonta, sarkasmin tulee olla persoonatonta. Kieltäydyn totaalisesti sarkasmista, kannatan totaalikieltäytymistä. Ehkä tämä lähenee parodiaa vai onko tämä sittenkin satiiria? Iltasatu edes, hei.