Sain häneltä kirjeen. Siihen vastailen. Luettuani sen, olen surullinen. Yksinäisyys on matkalippu hulluuteen. Me tarvitsemme kohtaamisia kuulemisineen, näkemisineen.  Kirjoitan vastauskirjeen änkyttäen, koska selkeään ilmaisuun juuri sillä hetkellä kykene en.

Hän kysyy kirjeessään, mitä tavoittelevat nämä ihmiset, joiden sisällä palaa tuli, olkoonkin olympiatulen veroinen, mutta tarkoitusperältään pilkallinen? Eivätkö he tiedosta satuttavuuttaan, haavoittavatko he tahallisuuttaan? Hän ihmettelee sitäkin, miksei koskaan anna samalla mitalla takaisin?

Kirjoitan, itseäni samalla lohduttaen, että en tiedä, olen vain ihminen. Uskon, että tärkeämpää on pitää yllä hyvyyttä, kuin näyttää sivistymättömästi keskisormea. Sillä näyttäessään keskaria, on antanut pahuudelle pikkusormensa.