Näkymättömin tuntosarvin,

ilmapiiriä haistellen,

kuin olemassa olostaan kynsin, hampain taistellen

 

epäröiden oikeuksiaan hän perää.

 

Sisimpänsä liikahtelee, nyrjähtelee,

hengityskin oikuttelee,

kun hän varovasti vihdoin suunsa avaa,

 

mikä tappaa, tappaa kumminkin,

jos ei tapa, tarkoituskaan ei sen tappaa.

 

Kohteliaisuus, vähempikin, lämmittää mieltä ja antaa itseluottamusta sitä ankarasti tarvitsevalle. On kuin joku, vaikkakin näkymätön, olisi kietonut käsivartensa hellästi hänen hartioidensa ympärille, rutistanut ja halauksellaan sanattomasti vahvistanut painon vierittämistä pois sydämeltä.

 

Yhtäkkinen kepeyden kosketus tuntuu hänestä pöyristyttävältä. ”Pieni puhtaan valkoinen sulka, puhallusta vaille valmis lähtemään matkalle, mustepullo muassaan.”

 

Ei enää paremman tekemisen puutteessa, vaan parhaimman tekemisen vuoksi, valkoinen sulka häntä ohjaa. Siihen on hyvä jäädä, ilmapiiriinsä itsensä luomaan, Luojan huomaan.