”Kevätpurojen solinaa, kasvun riemua huumaavaa, kaikkialla soi laulu onnellinen. Multa janoaa elämää, luonto valoa hengittää, sinä hellästi täytät kaipauksen.”
Sama keväinen kasvun riemu, joka on huumannut Kevätpurojen solinaa -laulun tekijät, sekä huumaa että hurmaa minutkin. Koskettaako kevät sinua?
Kevätpurot solisevat soljuen Anna-Maija Kaskisen sanoittamassa ja Petri Laaksosen säveltämässä keväisessä sikermässä. Vuodenaikojen vaihtelu on ruokkinut ja ruokkii taitelijioita laidasta laitaan. Syksy pakottaa melankolisuuteen, kevät innoittaa pateettiseen lennokkuuteen. Individuaalisista seikoista huolimatta taiteellinen teos on usein, ainakin osittain, kollektiivinen.
Syksyn pimeyden ja keväisen kepeyden itsestäänselvyys ei ole itsestään selvää. Monet ihmiset kokevat vuoden kierron syksyiset ja keväiset vaihtelut sekä ahdistavina että masentavina. Lohduttomuuden keskellä lohdullista, että tämä maan kiertoon liittyvä masennus on meille suomalaisille ilmiönä yhteistä. Jokaisen kokemus on kuitenkin aina yksilöllistä, eikä yleistämällä saa vähätellä kunkin omaa pahanolon tunnetta.
Kaikilla viesteillä on taipumus vääristyä, pahimmassa tapauksessa vääristymät panevat alulle perättömiä puheita. Klisee puhumattomasta suomalaisesta on aikansa elänyt. Olemme kansa, joka kykenee vaikenemaan vaivautumatta. Siinä asiassa ymmärrämme toisiamme. Valitettavasti aatteellisiin ääripäihin on syntymässä, on jo syntynyt, uusi ärräpäiden joukko, jonka kollektiiviseen ajatteluun ja mieleen kuuluvat aggressiivinen käytös ja kieli.
Sekä kirjoitetun että puhutun sanoman tarkoitus on tulla ymmärrettävästi ymmärretyksi. Allegorinen kuvaus tulee varsin helposti väärinymmärretyksi, tai ei tule ymmärretyksi ollenkaan. Toisaalta ymmärtämättömän nautinto voi olla yksinkertainen poljento. Runo, maalaus, sävellys, joka ei heti avaudu kaikissa sen metaforeissaan, moninkertaistaa toistokerrat. Koskettavan kaunista vai apaattisen harmaata?
Kuin kevät ja syksy. Parasta ja pahinta? Ymmärränkö, mitä en ymmärrä?
On rauhoittavaa hiljentyä kuuntelemaan hiljaisuuden lauluja. Hengellisyys henkii heleästi samalla kun puro välkkyy keveästi. ”Hiljaa saavut halki hyisen maan. Hiljaa odotan. Hiljaa Sinut kohdata nyt saan, poika Jumalan. Sinun äänesi puissa soi, sydän sinusta unelmoi. Sinä kuihtuneet nostat kukoistamaan. Sinä uudeksi kaiken teet. Kaikki toiveemme rauenneet. Sinä syliisi nostat rakastavaan. Kevätpurojen solinaa, sykkii sydämen erämaa, lähde kuivunut jälleen pulputa saa...”
Kuuletko?
Kuuntele kuinka kevätpurojen laulu soi. Joko muuttolinnut ovat palanneet? Kaikki elävät unelmoivat. Sävelet kirkkaimmin yläilmoissa puissa soivat. Raakkuuko varis? Se viihtyy ilmiselvästi sekakuoronsa pariss'. Harmauden viitta variksen yltä lennossa karis'.
Tässä epävakaassa maailmassa ei pahimmille peloille tarvitse etsiä aiheita. Pahimman pelossa meillä on runsaasti syitä toivoa parasta. Joskus ymmärrys syntyy yhdestä sanasta.
