Aaveen lailla Huuskonen liikkuu, istuu keinussa ja kiikkuu. Moni luulee, kun kovasti tuulee, että keinu tuulella heiluu. Mutta, kas, voi peijakas, kiikkuahan kiikuttaakin Huntu Huuskonen kulmikas. Monen mielestä lapseton puisto on tyhjä ja autio. Mutta, kas, voi peijakas, on leikkikenttä Huuskoselle vanha linna raunio. Huntu Huuskonen liehuu, sitä voimakkaammin, mitä kovemmin sää kiehuu. Kuin tuulispää, Huntu liukumäestä välähtää. Sukeltaa putkien ja sokkeloiden läpi, vilahduksen kuu-ukko korkealta näki.

 Jeppe Joonatan, kissakaverinsa, selvittää viiksiänsä sillä aikaa parturissa. Kas, voi peijakas, Huuskosen riehuessa tuulen lailla, on Jeppe Joonatan seuraa vailla. Jeppe istuu ikkunaa vasten, aitiossa leikkikenttälasten. Hän ei luule, kuten moni, että puistoa koristaa vain yksinäinen puuponi. Joonatan näkee kyllä, mitä Huuskonen tekee ja pitää yllä. On Hunnun vaatetus kuosiltaan erikoista, mutta, kas, voi peijakas, eihän se kaikkien silmille loista. Jeppe on iloinen tästä, ainutlaatuisesta ystävästä. Kun Huntu on leikeistä kystä, tykkää hän hyväilystä. Jepen antaa silittää paitaa, sillä Jeppe sen parhaiten taitaa. Ja, kas, voi peijakas, pian on keinu jälleen lennokas!