Kumpaa laitetaan, tavallista vai taivaallista? Tavallisuus on turvallista. Taivaallisuutta en tunne. En kiellä, ettenkö saisi itseäni kiinni, useinkin, taivaspaikkahaaveiluista. Menettäessään toivon, ihmisen elämänhalu hiipuu. Toisaalta, jos toivo on tekemisissä tavalla tai toisella taivaan kanssa, onko sillä hiipumisella suurtakaan väliä.
Kun katson ylös, näen taivaan. Erotan auringon, kuun, pilvet, tähdet. Lentokoneessa taivashoukutus katoaa. Toivo elää ylhäällä; turvallisesti alas, kiitos! Luottamus on kapteenia ja koneen henkilökuntaa kohtaan luja. Heihin turvaten, nojaan selkänojaan. Siinä vaiheessa, kun pyörät koskettavat kiitoradan pintaan, kiitän huokaillen, että pääsin takaisin maahan.
Vaihtelusta virkistyneenä tavallinen on jopa taivaallista. On voimia tehdä kauppalista. Ohessa lukea päivän sanomat. Tolkku kaikessa ei päde uutisiin. Mitään tolkkua niistä ei ota. Paitsi viisas mies. Toivossa vara parempi. Toivotaan vaan Toivolle onnea vehkeilyjen, juonittelujen, kaavailujen, suunnittelujen, laatimusten, ehdotusten, anomusten, käännytysten, uhkausten, lisäysten, laskutusten, muokkausten, rikkomusten, helpotusten, pakotusten, puukotusten ja muiden uutiskuvausten parissa.
Tavallisen kotiruoan arvo nousee silmissä, silloin, kun sitä ei ole näköpiirissä. Merkillistä, että ruoasta on maksettava, vaikka syöminen on eloonjäämisen ja elossapysymisen kannalta välttämätöntä. Ja mitä se maksaa!
Kaikki maksaa. Mitään ei saa ilmaiseksi. Lakkaisivatko raattaan pyörät pyörimästä, jos tässä elämässä ei raha liikuttaisi? Ketäpä se liikuttaa? Tärkeintä on voitto ja tuloksen maksimointi. Kuka sen tärkeyden määrää? Viisas mies. Ei kait sentään Toivo?
Toivon mukaan mennään. Parempaan. Ajatellaan mieluummin liian hyvää kuin pahaa. Pidetään kiinni pyhästä. Paha on syvältä. Alituinen, perinpohjainen ikävien asioiden puiminen katkeroittaa. Noidankehä vie pikkuhiljaa pikkusormen, ja sen jälkeen koko käden.
Antaessaan saa, kuuluu sanonta. Onko sillä väliä, onko kyseessä pyyteetön laupeudentyö vai itsekkäisiin syihin perustuvasta avunanto? Epäitsekkyydenkin takaa tietty itsekkyys. Lentokoneessakin, tapaturman sattuessa, on happinaamari puettava ensin itselle. Marttyyrius vie ennenpitkää hengen.
Olisipa taivaallista, jos toisen auttamisesta tulisi tavallista. Mutta, koska me ihmiset olemme, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, varsin tavallisia, emme välitä tuon taivaallista. Tässä tapauksessa poikkeusten ei toivoisi vahvistavan sääntöä!
Olen tavallinen. Opettelen olemaan vähän enemmän, ja enemmän vähemmän. Pidän toivosta kiinni, koska elän.
