Jokainen ihminen, no, suurin osa meistä, elää melko tavanomaista ja arkista elämää, iloineen, vastoinkäymisineen, onnistumisineen ja suruineen.

Jokaisen ihmisen elämästä saa, mitä mielenkiintoisimman tarinan iloineen, vastoinkäymisineen, onnistumisineen ja suruineen.

– Arkinen päivä alkaa, no, sangen arkisesti aamutoimilla. Aamu jatkuu päivään päivän töillä, iltaan mennessä on jo yli puolet päivästä takana. Yön jälkeen koittaa seuraava huomen, ja sitä rataa, päällepäin tavanomaista elämää.- Mutta,

jokaisen ihmisen päivä, no, ehkä ei jokainen, on pieni, mielenkiintoinen osa tämän ihmisen suurempaa, kokonaista tarinaa. – Hän ei herää koskaan herätyskellon soittoon. Hän herää heti soiton lakattua. Sänkynsä hän jättää petaamatta joka toisena aamuna, joka toisena hän petaa sen. Joka viikon keskiviikkona, niin tänäänkin, hän ottaa puhelinyhteyden toisella puolella asuvalle äidilleen. Aikataulumuutoksien pakottamana, hänen on priorisoitava päivän tehtävät, varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Jääköön äiti iltaan, hän summaa.  Hän harrastaa ääneen puhumista, ja mielellään tätä tarkoitusta varten hän hankkisi itselleen koiran. Mutta, koska koiraa ei voi laittaa taskuun eikä, mikä olisi vielä parempi, hyllylle, hän puhuu anopin kielelle. Kerran hänellä oli anoppi, mutta ei enää. Nyt on kieli, joka ei ohjaile miten elää. ”Minulla on maailman paras anoppi”, hänen on kuultu mainostavan, ja jatkavan samaan hengenvetoon, ”aivan uskomaton suorastaan, mitä enemmän minä puhun, sitä uhkeammaksi se muuttuu.” Ja nyt hän puhuu anopin kielelleen, kuinka hän mitään ei ymmärrä, puhuu hän siitäkin mitä ymmärtää, purkaa sisäisiä ristiriitojaan, paljastaa halujaan ja toiveitaan. Kello käy. ”Tänä iltana, töiden jälkeen, tänä iltana”, hän osoittaa sanansa kukkaterapeutilleen, ”vaihdan sinulle mullat.” Sinä iltana mullat jäävät vaihtamatta. Tarina ei kerro, miksi.