Taloksi kävitte; yhdeksi tulitte, sulaksi voiksi sulitte. Kotinne sisustitte, tauluja ripustitte. Ikkunat verhoilitte, tarvinneet peilejä ette.  Toisianne katsoessanne, toimitte peilaajinanne. Syvästi tunteilitte, perhosina leijailitte. Kuu valvoi, aurinko paistoi, ja elämä se niin makealle maistoi. Alkumatkan rakastelitte, hellän hempeitä sopertelitte. Matkanne taittui hevosen reessä, vällyjen alla, suvanteessa. Tuikkivat silmänne tähtein lailla, elämä harmitonta, huolia vailla. Syksy kun saapui, synkkeni taivas. Sumeni näkö, roska jo silmässä vaivas.  Auton hankitte, tietty vuosihuolloin, samaan saumaan peilit tuolloin. Huomaamatta voin jätitte sulattamatta, kermakin eltaantui kirnuamatta.   Pelargoniat ravittiin kyllä, mutta koti lämpeni kyräilyllä. Puolessa krouvissa väänsitte kättä, elitte erikseen, syleilemättä. Lietsoitte riitaa, marttyyriasennetta. Puhkuen kiehuitte vihassanne.  Lopulta, talosta tuli kolkko korpi, ja sehän se juuri kovasti koski. Oi, on korpi synkistä synkin, mutta moni on siitä selvinnytkin. Siellä on koivua, mäntyä, kuusta, kas, klapejahan pilkotaan paksusta puusta. Hätä ei nimittäin lue lakia, pilkkokaa se talo rakkauden takia. Talo lämpenee lämmittämällä. Sovinto löytyy lähentymällä. Jos lämmöstä huolimatta ette toisianne enää kestä, mikään ei parisuhdetta purkamasta estä. Sillä, elämä on kriiseistä selviytymistä, jatkuvaa itsensä etsimistä.