Kun ripsillesi valuu kyyneleitä, ja mikään, ei mikään

itkusta loppua tee, nöyrtyen polvillesi mee.

 

Kipu on painona kuolemanvakavaa.  Vain surren tuska tumma raukeaa.

Purkamatta taakka käy kahlitsijaksi, elämänilon, valon vangitsijaksi.

Olkoonkin todellisuus raadollista, on iloisuus elämää hengellistä.

 

Ei uskonut perhonen toukkana, että on liitävä, lentävä, vapaana.

Luotti kuitenkin lupaukseen, ikuiseen elämään, kutsumukseen.

Kesti surun tuskallisen, kävi läpi muodonmuutoksen.

 

Kun ripsillesi valuu kyyneleitä, ota ne vastaan, älä niitä peitä.

Suru syö, sydän lyö. On yö.

Aamu kuulas valkenee. Sää selkenee.

 

Ja vasta kun on aika, kuten perhosella kesä, rakenna kotisi, tee sitä pesä.

Mutta, muista jos et rappaa rakkaudella, on turha ylitöilläkään kehuskella!