Rasismista on kirjoitettu. Paljon on sanottu. Luettu myös. Väkivalta satuttaa satuttamattakin. Miten pahalta ja kamalalta se saattaakaan tuntua ihmisistä, jotka ovat tuon pahan silmätikuksi ja tikkatauluksi joutuneet? Niin kauan kuin rasismia ja yleensä väkivaltaa esiintyy, ei vain saa, vaan pitää aiheesta kirjoittaa.
Koska olen herkkä ihminen, erityisherkkä, katson elokuvia valikoiden. Ja, jos valitsemiini elokuviin sisältyy varovaisuudestani huolimatta väkivaltaa, joudun peittämään silmäni suojellakseni itseäni. Olen tukalassa paikassa, jos rankka kuvamateriaali tehostuu rajuilla äänillä.
Väkivaltaelokuvista pystyn pakenemaan. Todellisesta elämästä en. Väkivallattomaan maailmaan on matkaa, valitettavasti. Kohtaamme päivittäin pahuutta, muodossa jos toisessa. Olemme jo niin syvässä moskassa, ettemme edes huomaa pahuuden eri ilmenemismuotoja. Konstit ovat monet, pahuudellakin.
Ajatuksiaan ei voi vangita. Tekojansa voi hallita. Aikomus on kova varoitus. Laske kymmeneen, - ohje, pätee ja pitää. Jos ei pidä, pitää laskea sataan. Pukki ei ole paras mahdollinen kaalimaan vartija, jos hän ei kykene laskemaan kaalinpäitään.
Väkivallasta puhuttaessa ei tarvitse mennä maailmansotiin saakka. Ei edes sotiin. Väkivalta seuraa osaa ihmisiä heidän kotiin. Väkivaltaa on sekä henkistä että fyysistä. Molemmat satuttavat. Ruumiillista rangaistusta käytettiin minunkin lapsuudenaikoina kasvatuskeinona, hyväksyttävänä. Kuusikymmentä luvulla koivuniemenherraa pidettiin miltei samassa arvossa kuin Jumalaa. Ja kuuluihan sanontakin, että joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. Vedottiin jopa Raamatun sanaan kuritusta käytäntöön pantaessa; joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan. En tiedä mitä muuta sillä vitsan voimalla on saatu tehtyä, kuin nujerrettua lapsen oma tahto. Kun ihmistainta riittävän usein piiskaa, niin kyllä siinä oma tahto nujertuu, tahdon suuremman alle alistuu ja lopulta surkastuu ja näivettyy. Siinä sitä on ihmettelemistä, ylikilteissä lapsissa. Onneksi nykyisin on toisin, onhan. Rajat ovat rakkautta, kurittaminen on väkivaltaa.
Piiat, The Help, draamaelokuva kertoo afroamerikkalaisista piioista, jotka työskentelevät valkoihoisten kodeissa Yhdysvalloissa Missisipin osavaltiossa 1960 luvulla. Elokuva pohjautuu samannimiseen romaaniin. Katsoin elokuvan toistamiseen marraskuussa. Mikä siinä viehätti, ja viehättää edelleen? Sellaisissa tarinoissa, olivatpa ne sitten faktaa tai fiktiota, jotka koukuttavat, on jokin syvä sanoma vaahtokaramellilla päällystettynä. Piiat näyttää, monennenkohan kerran, montakohan kertaa on vielä näytettävä, miten älyttömän itsekkäitä, epäempaattisia ja moukkamaisia me ihmiset olemmekaan. Aikaa, jossa elokuvassa liikutaan, elettiin 1960 -luvulla. Elokuva saa päivittelemään ja huokailemaan, ihmettelemään ja kysymään. Miksi tummaihoiset eivät saaneet matkustaa samalla bussilla, miksi valkoihoinen on tummaihoista arvokkaampi ihminen, miksi mustia sorrettiin, miksi valkoihoiset naiset antoivat tummien naisten hoitaa heidän lapsiaan, mutta eivät mielellään antaneet käyttää samoja wc -tiloja, kuin he itse käyttivät? Afroamerikkalaiset naiset opettivat pohjoisamerikkalaisten valkoihoisten perheiden lapsia kasvamaan ihmiseksi. Lapset kiintyivät hoitajiinsa jopa niin, että rakkaudestakin voidaan puhua. Mutta, kuka opetti lapset vihaamaan heitä? Rasismi.
Tässä elämässä ei koskaan pääse pälkähästä. Rikka veljen silmässä, malka omassa – sopii myös ajan vertailuun. Sitä mitä ajastamme ja tavoistamme sanotaan viidenkymmenen viiva sadan vuoden päästä, en ole kuulemassa.
Jos et ole nähnyt väkivaltaa, sortoa, alistamista, minkäänlaista tai minkään sortin pahuutta, kiusaamista tai syrjimistä missään muodossa elämäsi aikana, olet joko onnellinen tai sokea. Tai molempia. Maailma ei ole valmis lähestulkoonkaan. Tulevillakin sukupolvilla riittää päivittelemisen aiheita. He näkevät sen, mitä me emme suostuneet näkemään.
Mutta ei alistuta pahan alle, eihän? Aina on toivoa. Yhdysvaltojen presidentti on mustaihoinen. Mikä aikoinaan oli mahdotonta, on nykyään mahdollista. Toivo. Siitä se lähtee. Tehdään hyvää, yritetään edes, kukin itselleen parhaaksi näkemällään ja kokemallaan tavalla.
Rauhallista joulua ja rauhaa rakentavaa vuotta 2015 kaikille lukijoille, plus muille lukemattomille ihmisille, tasapuolisesti.
