Ikääntymistä ei voi estää. Aikansa elämä kestää. Nuoruutta palvovassa yhteiskunnassa korkea ikä on pikemminkin rasite kuin kotikenttäetu. Olipa kyse sitten työelämästä tai elämästä muuten vaan, ikääntyminen houkuttelee syrjintään. Tuoreita tuulahduksia, tervetulleita poikkeuksia, tuovat tähän työnantajatahot, jotka ovat alkaneet palkata palkkatyöstään eläkkeelle siirtyneitä senioireita palkkalistoilleen. Kokevatko juniorit tulevansa syrjäytetyiksi? Keskustelua eläkeläisten paluusta työmarkkinoille menettely takuulla aiheuttaa, jopa närää. Jos seniorille löytyy tehtävä, johon työikäisistä ei löydy tekijää, ei luulisi kenelläkään olevan asiassa nokan koputtamista. Jako meihin ja muihin ei ole mihinkään, eikä mikään ratkaisu.
Missä iässä iästä tulee rasite? Mihin katoaa kokemuksellisuus voimavarana, elämänviisaus rikkautena? Meillä on melko varmasti jokaisella omakohtaisia kokemuksia ikäihmisistä, joiden seurassa ei voi kun ihmetellen ihastella henkisen elämän rikkautta, joilla vuodet ovat heitä rikastuttaneet. Nämä kertomukset avartavat ja antavat paljon. Kun ihminen on ikävienkin ja raskaiden sattumuksien jäljiltä yhä elinvoimainen ja katkeroitumaton, hänestä välittyy elämää arvostava ja kunnioittava asenne, josta ei voi kuin oppia. Asenteella voi päästä pitkälle, joko omassa henkilökohtaisessa elämässään tai sitten työelämässä tai jopa molemmissa.
Katkeruus ei kaunista. Ketään. Kateus vie kalatkin vedestä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmälle jää vertailu ja kalavelkojen perkailu. Ikä vetää raamit. Vain minä voin vaikuttaa siihen, miten reagoin mihinkin asiaan. Niin vaikeaa kuin se onkin, muuttaa voi vain itseään. Sammakosta ei prinssiä saa, varsinkaan tosielämässä, suutelipa häntä vaikka yötä päivää. Muuteen suudella kyllä saa, jos sammakkoa se hauskuuttaa.
Ikääntymisen paras puoli onkin siinä, että voi vihdoinkin jäädä pois ainaisesta – kuka on paras- leikistä. Kuka ehtii ensin, kuka on viisain, kuka on rikkain, kuka on kaunein, kuka on menestynein, kuka on pidetyin, jne. Kuka kukin on, ei ole avainkysymys. Loppupeleissä kysymys kuuluu, kuka minä olen?
Ihminen kaikkine vikoineen, kokemuksineen, vajavaisuuksineen, lahjoineen, pieni sellainen on ihminen. Ja koska Luoja on minut tälläiseksi luonut, on minun oltava riittävän hyvä. Henkinen kasvu kestää koko elämän, rapistuva ruumis vähemmän. Nuoruus luo sävelmän. Ikä korjaa hedelmän.
