Jostain kumman käsittämättömästä syystä Luoja loi ihmisen. Saattaa toki olla myös niin, että ihminen syntyi vahingossa ykskaks. Sekin mahdollisuus on otettava huomioon, että ihminen on pitkän evoluution tulos. Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan, muiden elollisten ja elottomien olentojen joukossa.
Ihminen ei ole mikään kävelevä robotti. Meillä on keho, jota kuoltua kutsutaan ruumiiksi, ja sielu/henki, joka kuoltuaan muuttuu näkymättömäksi. Kukaan ei ole todistanut tieteellisesti elämän jatkuvan yli kuoleman. Uskonsa tähän suuri osa silti panee. Uskonnoista olemassaoloonsa selitystä ja tarkoitusta hakee. Jos meiltä vietäisiin uskonnot pois, käyttäisimmekö siitä vapautuvaa energiaa hyvän tekemiseen vai kadottaisimmeko syyn elää?
En ota kantaa puoleen enkä toiseen mihin uskoa, ja mihin uskontokuntaan kuulua. Uskonnon lievittäessä eksistentiaalista ahdistusta, uskolla on paikkansa. Pyhiä sotia, uskonsotia en kannata. En usko minkään Jumalan, tai Luojan, lietsovan nimissään käytävän sotia.
Eksistentiaalista ahdistusta ei pääse täysin pakoon. Mutta, esimerkiksi uskonnon avulla ahdistuksen haltuun ottamalla, se lievittyy, jopa häviää. Tukeutumalla vakaumukseensa elämäänsä saa tarkoituksen sekä suuntaviivat ohjeineen että sisällön. Opistaan voi tehdä ohjenuoran arkeensa. Turvautuessaan johonkin suurempaan voimaan, kävelee vaikka trapetsilla. Ideologiaansa nojaten ei nuoraltakaan putoa, ja vaikka putoaisikin, ei käy kuinkaan.
Ymmärrän hyvin uskovaisia ihmisiä. Itse uskossa ei mitään pahaa olekaan, päinvastoin. Uskonnonvapauteen kuuluu mielestäni myös vapaus olla uskomatta, käännyttämättä, uskonnon nojalla syrjimättä. Mielestäni tarkoitus ei pyhitä keinoja. Uskoa saa vapaasti. Pakolla ei ketään sisältä käännytetä. Hyvään uskoon, nimenomaan uskontouskoon, kuuluu mielestäni vapaus, ihmisyys/inhimillisyys, rakkaus, veljeys, rauha, tasa-arvo, kunnioitus, tasavertaisuus. Jos nämä edellä mainitut peruselementit uskontoon sisältyvät, niin uskoa sopii myös hyvässä uskossa. Valitettavasti hyvään uskoon tuudittautuessaan aika moni haksahtaa väärään uskoon. Näitä lukemattomia tarinoita saamme lukea lukemattomia kertoja aikakausilehdistä.
Minut, kuten suurin osa meistä suomalaisista, on kasvatettu perinteisen evankelisluterilaisen kodin oppien mukaan. Vaikka olen vapautunut lapsenuskostani ja kirkon jäsenyydestä, uskon lapsen lailla. En ole lukenut raamattua, koraani on minulle tuntematon, toora on vain kirjan nimi. Kuinka paljon mitä ihmeellisimpiä kertomuksia nuo teokset sisältävätkään. Kirjojen julkisuus ei näissä tapauksissa taannut julkisuutta niiden kirjoittajille. Olipahan kirjoittaja kuka tai ketkä tahansa, on hän ollut sekä lahjakas että nero! Tosin havaintoni perustuvat toissijaisiin lähteisiin, pakollisia uskonnontunteja ja rippikoulua lukuun ottamatta, tutustumiseni esim. raamattuun on vasta harkinnan alla.
Haluan uskoa elämän tarkoituksellisuuteen. Uskon, että olemme täällä elääksemme todellisen olemuksemme mukaisesti. Mistä sitten tietää olevansa juuri sillä omalla tiellään? Tai tietääkö sen ylipäätään? Uskon, että se on mahdollista. Nojaan uskomukseni omiin kokemuksiini. Olen tehnyt matkaa itseeni. Tällä matkalla olen löytänyt sekä luovuuteni että sisäisen ääneni. Koska ääneni on arka, se katoaa yleiseen meluun. Se pakenee pakkoa ja ulkoa ohjautuvuutta. Se löytyy vain pysähtymällä, itseään kuuntelemalla.
