Tänä marraskuisena tihkusateisena sunnuntaina, isänpäivänä, mietin elämän mielekkyyttä. Se ei tosin ole mikään ylllätys. Eivät laula linnutkaan puiden oksilla. Paitsi yksi. Se, joka laulaa laulun sanoin: ”Pikku lintu riemuissaan laulevi onneaan. Ei se jouda suremaan, eikä kaipamaan. Laulaa, laulaa, laulaa sentään vaan. Herättyään oksalla, alkaa kohta laulella, ei se tiedä ruoastaan, lauleleepi vain. Laulaa, laulaa, laulaa sentään vaan. Kuule linnun laulua, katso kohti taivasta. Surut kulkee kulkuaan, laula sinä vaan. Laula, laula, laula sinä vaan.”
Sisarussarjan toiseksi nuorimpana en muista isäni hyräilleen tuota lintulaulua arkisten töidensä lomassa. Vanhemmat sisarukseni ovat tuon viestin minulle välittäneet. Suuressa perheessä menot usein menivät tulojen ohi. Alijäämästä ei jäänyt mitä lohkaista lasten tarpeisiin. Ruokakin oli kortilla.
Huolet ja murheet ovat osa ihmiselämää, eilen ja tänään. Kuinka asioihin reagoimme kertoo sekä asenteestamme että reagointitavastamme. Laulun linnulla on laulussaan niin suuresti puuhaa, ettei se jouda suremaan eikä kaipaamaan. Onko kyse työnarkomaanista vai huolettomasta huuliveikosta? Ensimmäisessä vaihtoehdossa ruoka on harvoin kortilla. Huuliveikon huolettomuus on usein iholle liimautunut rooli.
Lintu ei näyttele. Sillä on elämäntehtävä. Laulu. Luottavaisin mielin se herää jok'ainoaan aamuun. Luoja omistaan huolta pitää. Vai pitääkö?
En haikaile menneitä aikoja. Ihailen menneiden sukupolvien sinnikkyyttä ja tästä selvitään -asennetta. Ihmisten aktiivisuus lähti ihmisestä itsestä. Yhteiskuntaa rakennettiin. Naapuria autettiin.
Onkohan meillä jo liikaa kaikkea yllin kyllin? Kun naapurillakin on, on minunkin saatava. Ja parempi. Toisaalta se pitää aktiivisuutta vireillä. Miten tuon aktiivisuuden saisi jaettua tasapuolisesti kaikille? Missä vaiheessa astuu kuvaan mukaan passiivisuus? Asenne, -mitä väliä?
Voimaton ihminen ei jaksa olla aktiivinen. Masennus ja uupumus syövät ihmistä. Ei ole mitään järkeä potkia lyötyä. Voimaantuminen kestää aikansa. Vertais- ja ryhmän tuen merkitystä ei pidä vähätellä. Jos haluaakin sinnitellä yksin, en usko, että on terveellistä jäädä kokonaan yksin. Tunteitaan kannattaa kuunnella. Kun tiedostaa sen, missä seurassa viihtyy, ja kenen lähellä on hyvä olla, on päässyt paranemisprosessissaan jo pitkälle.
Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Osallisuus. Osallistuminen. Mielekäs elämä syntyy omista kiinnostuksen kohteista. Passivoimisen sijaan tulisi kiinnittää huomio siihen, mitä kukin voi ja haluaa tehdä oman (henkisen) hyvinvointinsa eteen. Se mikä naapuria innostaa ei välttämättä innosta minua. Mikä se sinun ja minun juttu oikein on? Minun juttuni ei ole laulu, mutta laulaa saatan sitli. Onko se sinun heiniäsi? Minä en maalaa, enkä kuvaa. Kaikki osaavat jotain. Diivat, pintaliitäjät, tulevat ja menevät. Heitä ei kukaan myöhemmin muista. Unohda et varmasti, sitä opettajaa tai kanssakulkijaa, joka maasta sinut nosti, vaikka ihan pienellä teolla, arkisesti.
Naapuriapu on edelleen avun muodoista yksi parhaista ja yksinkertaisimmista. Ilman välikäsiä. Se on aktiivista toimintaa, ei velvoitus yhteiskunnalta. Ja jos viihdyt paljon yksin, kuten mnä, ja koet olevasi silloin onnellinen, ei se kerro, että olisit passiivinen yhteiskunnan jäsen. Aktiivisuudella on monen näköiset kasvot.
