Koetan esiintyä fiksusti yleisölleni.

Luulisi olevan helppoa valehdella, puhua palturia.

Ehkä puhunkin.

Lausun; rakastan sinua. Jakaakseni empatiaa.

Ehkä huijaankin.

 

Istun kirkon penkissä, epämukavasti, epämukavassa asennossa.

Näen edessäni ihmisen ristillä. Näin lapsena myös verta noissa ranteissa.

Oi maailma, sama julmuus jatkuva!

Ei minua itketä, kyyneleet tulevat muualta, syvältä, peilikuvani ei näytä hyvältä.

Sääntöjen noudattaminen ja kurinalainen elämäkö on merkki hyvyydestä?

OI, maailma, sama tekopyhyys vallitseva!

Onko piikitön ruusu mahdoton?

 

Ainut yleisöni peili on.