Hän, mitä tekisinkään ilman häntä, makaa puoli-istuvassa asennossa laiskanlinnassaan. Soimaa sanattomasti, sadattelematta, ajan hermoja ja herroja. Katseensa tyhjä, tympeä? Ehkä pikemminkin raukea. Mitä hän miettii, ei helpolla aukea. Kätensä roikkuvat velttoina tuolin sivuilla, kuin näperrellen lohdun hiluilla.  Hän jupisee jotakin, sammaltaen. Sisusta, kivusta, jopas jotakin, pilaillen. Ei kenenkään kustannuksella tietenkään. Eihän hän pystyisi siihen mitenkään! Pelkää puolittain, toivoa kuulustellen, vallanko on piru itse ihminen. Sanaton soimaus näin sanoittuu, ääneen sen lausuu ja oitis vakavoituu. Yksikään ihminen ei synny sydämettömänä. Miten ihminen ei tätä vieläkään älyä? Hänen äänensä, pehmeän silkkinen, kehrää lailla toukan, yöperhosen. No, hän kuorsaa kyllä nyt, minut tällä erää hylännyt.