”Äkkiä tunsin Aleksanderin iloisesti töykkäisevän kyynärpäillään minua kylkeen. Minä tietysti vastasin yhtä iloisesti. Emme sanoneet sanaakaan. Tämä oli hänen puhettaan. Hän oli tavattoman harvasanainen. Hän ei milloinkaan puhunut noin vain, jotakin sanoakseen, niin kuin me sisarukset siellä kotona, joille alituinen nauru ja laverteleminen oli sääntönä ja vaikeneminen poikkeuksena. Hänellä oli päinvastoin puhumattomuus sääntönä ja puhuminen poikkeusta. Hän ei milloinkaan laverrellut puuta heinää. Hän ei milloinkaan puhunut muuta kuin viisaita ja tarpeellisia asioita ja vastasi sitten kun oli valmiiksi miettinyt sanottavansa. En tahdo väittää, etteikö hän milloinkaan sanonut sukkeluuksia, semmoista kyllä sattui, mutta ne eivät olleet hetken tuotteita, vaan ikään kuin valmistettuja nekin, sillä jo kauan edeltäpäin saattoi hänen ilmeestään havaita, että nyt siellä jotakin tulee. Ja silloin tulikin niin, että sai nauraa itsensä kippuraan. Mutta sellaiset tilaisuudet olivat harvinaisia kuin joulu ja pääsiäinen. ”Yllä oleva katkelma on Arvid Järnefeltin teoksesta Vanhempieni romaani.
Suomalainen ei turhaan puhu, selvisi Seuran testissä, lehdessä numero 42. Suomalaiset ovat hiljaista kansaa. Suomalaiset eivät ryhdy juttusille tuntemattomien kanssa. Aikakausilehden toimittaja testasi kliseitä suomalaisesta puhumattomuudesta, totta vai tarua, pysäkillä, puistossa, hississä, kaupassa, kauppahallissa ja kauppatorilla, pääkaupunkiseudulla.
Suomessa on normaalia mennä hissiin tervehtimättä muita, useimmissa muissa maissa tervehtimättä jättäminen kielii moukkamaisuudesta. Hississä testaajan hymy saa vastakaikua niiltä, jotka eivät katso lattiaa tai seinää. Kukaan ei aloita jutustelua, mutta toimittajan kysymyksiin vastataan kyllä. Kassajonossa, jossa luulisi olevan aikaa vaikka iloiselle jutustelulle, puhumatta paras -testiryhmäläinen antaa ymmärtää, olevansa valmis pieneen sanalliseen kanssakäymiseen. Hän kääntyilee ja nyökkäilee, mutta kukaan ei sano hänelle sanaakaan. Ei kukaan. Suomalainen vastaa kun kysytään, jos vastaa. Useimmat vastaavat.
Suomalaiset ovat hiljaisia, kanadalaisen tietokirjailijan ja juristin Andree Chakerin mukaan muita kansoja hiljaisempia. Professori Pekka Isotalus arvelee, että puhumattomuutemme on peruja vahvasta autonomisuuden tarpeestamme. Me emme vähässä pyydä apua tuntemattomilta, emmekä myöskään tarjoa sitä. Isotalus lisää syiksi vielä sodat ja niistä aiheutuneet traumat, joista kiitettävästi vaiettiin, ja perää koulujen tuntisisältöihin arkista keskustelua, puheviestinnän lisäämistä.
Isotalus ei näe syytä, miksi suomalaisten pitäisi tulla toisenlaisiksi, jos he kerta nauttivat olostaan. En minäkään. Mutta, hän jatkaa, muiden kulttuurien keskellä suu pitää avata, vaikka siksi, että voisimme jakaa hiljaisuudessa syntyneet oivallukset toisillemme. Ja että me nauttisimme olostamme vielä enemmän, lisään minä.
Me saamme ja olemme saaneet vetäytyä hiljaisuuteen sekä yksin että seurassa. Saamme vetäytyä hiljaisiksi. Meillä on tilaa olla hiljaa. Hiljaisuudella on äänensä, värinsä ja kotinsa. Hiljaisuus kuuluu kulttuuriimme. Ja mistä viisas ei virka, sitä tyhmä ei huomaa. Tai jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään. Eikö todellakaan ole mitään hyvää sanottavaa? Kohteliaisuus kaunistaa, ja mikä vaikutus onkaan pienillä ja hyvillä teoilla! On tilanteita, joissa vaikeneminen on kultaa. Mutta säästä ei tarvitse vaieta, ei meillä eikä muualla. Sää, taivas ja tähdistö, yhdisti jo 1800 luvun puolivälissä nuorta suomalaisvenäläistä paria, Aleksander ja Elisabeth (os. Coldt) Järnefeltiä, heidän talvisella Suomen matkallaan.
”Öisin oli taivas ollut miljoonissa tähdissä, ja me pidimme kuomua alhaalla paremmin taivasta nähdäksemme. Sillä milloin Aleksander ei nukkunut, hän halusi opettaa minua tähtiä tuntemaan. Hän näytti minulle Otavan, sanoi sen olevan reen muotoisen, selitti, missä oli aisa, missä itse reki, ja käski laskemaan reen viisi perälaudemittaa suoraan avaruuteen päin, jolloin löytyi Pohjantähti, taivaan liikkumaton napa, jonka ympäri koko muu taivas pyöri kerran vuorokaudessa. Vaikka välimatkojen mittaileminen olikin Aleksanderille taivaan katselemisen pääviehätyksenä, ja minulle taas haaveileminen sen mahdollisesta asutuksesta, oli meistä kummastakin tuo katseleminen ja tähdistä puhuminen suuresti kiinnostavaa. Se ikään kuin yhdisti meitä. Kun miljoonat tähdet kaareutuivat päittemme yllä, unohtuivat kaikki huolet, ja me olimme vain kaksi pientä ihmistä, jotka vaelsimme lumiaavikolla ja haimme onnea toistemme läheisyydestä.”
