”Mitä, mitä, mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?”
Samuli Putroa myötäillen, mitäpä jos sä pelkäät turhaan. Mikään ei ole niin varmaa, kuin epävarmuus. Se on osa elämää. Saattaa olla, että huomista ei tule. Tai jos tulee, et sitä näe. Pelko on tunne, siinä missä ilo, suru, rakkaus, viha jne. Pelko on tunteiden ylin jumala. Pelkäämme eniten, rakastamme vähiten. Vihaamme paljon. Suremme, iloitsemme silloin tällöin.
Mitä oikeastaan pelkäämme. Pelkäämmekö kuolemaa vai elämää? Pelkäämme menetystä. Pelkäämme epävarmuutta. Pelkäämme menettävämme elämän hallinnan. Mitä on elämänhallinta? Elämää ei voi hallita. Saa toki yrittää, niinhän me teemme. Joka päivä. Olemme raamittaneet elämämme, ikään kuin hallitaksemme. Minuutti, tunti, päivä, viikko, kuukausi, vuosi. Ja mitä tapahtuu, kun raamit menetämme? Pelkäämme.
Mitäpä jos, sittenkin, et pelkää turhaan? Aiheellisen pelon tunnistaa siitä, että uhka on tunnistettavissa, jopa nähtävissä. Esimerkiksi sodan alla elävän pelko, ei ole mikään turha pelko.
Mitäpä jos, luottaisimme siihen, että elämä kantaa? Mitäpä jos, emme pelkäisi niin paljon? Mitäpä jos? Pelkäämmekö lopulta eniten kuvaa, joka peilistä katsoo? Miksi? Siksi, koska emme ole uskaltaneet nähdä häntä vielä. Mitäpä jos pelkäät kuvaa turhaan?
