Aamulla, väkijoukon keskellä, hän siirtyi eteenpäin, kyynärpäillä tilaa itselleen raivaten.  Kesken ryntäyksen, hän jähmettyi, nähdessään edessään maailman kauneimmat kasvot, sitten imeväisikänsä. Hän puristi kätensä taskussaan nyrkkiin, kuin kuvaa haalistunutta, äitinsä muistoa, taskun pohjalta etsien.

Noilta kasvoista kuvastui kauneus jo kadonnut, viattomuus menneiden aikojen, alkeet unohtuneiden käytöstapojen. Mitään sanomatta, sanaakaan, edes tavuakaan tavaamatta, hän siirtyi tuota ihmettä lähemmäksi, niin lähelle kun pääsi.  Henkeä salpaavaa kauneutta hän ajatteli pitelevänsä käsissään, kuvitellen, jopa niin elävästi, että tunsi tytön hengityksen hipaisun kämmenkuopassaan. Tietenkään hän ei tuohon olentoon kiinni käynyt, ei käsitellyt mitenkään muutoin, hetken mielikuvin vain.

Mikä ylevä olento, ja siinä aivan lähellä. Ja sitten, kaunokainen katosi ihmisruuhkaan. Hän ei ehtinyt panna merkille, liikkuiko tyttö yksin. Hänen luonteelleen erittäin epätavallista käytöstä. Epätavallista kaiken kaikkiaan.

Vielä monen tunnin jälkeen tuosta tapauksesta, hänen sydämensä kamppaili elonjäämistaistelun jälkimainingeissa. Eikä sitä rauhoittanut mikään muu, kuin kuva hetkestä, jonka hän työnsi piiloon toisen taskun pohjalle.

Iltapäivällä, töistä palatessaan, hän toivoi kohtaavansa tuon maagisen olennon toistamiseen. Toive osoittautui turhaksi tällä kertaa. Toiveestaan hän ei kuitenkaan ollut valmis luopumaan.